Winnemuccassa vietetyn yön jälkeen jatkoimme matkaa kohti Utahia. Ajomatka on toooosi tylsä ja puuduttava. Kun olet nähnyt tien ensimmäisen osuuden Renosta eteenpäin, olet käytännössä jo nähnyt kaikki maisemat seuraavalle parille sadalle mailille. Kaukana siintävän vuoririsvistön ja kuivien tasankojen lisäksi näimme enää vain muutaman hiekkamyrskyn poikasen ja ajoimme kolmen vankila-alueen läpi. Siinäpä se, mitä Nevadalla oli tarjota meille loppumatkalla.
Ylitettyämme Utahin rajan, molemmilla puolilla tietä aukesi valkea näkymä. Piti ihan hieraista silmiä, että mistähän tämä lumi oikein ilmestyi? Paitsi ettei se lunta, vaan saavuimme kuuluisille Bonnevillen suolatasangoille. Aavikko on syntynyt muinaisten vesistöjen haihduttua paikalta. Tasangoille voi helposti pysähtyä käveleskelemään mutta kannattaa olla tarkkana, ettei aja Bonneville Speedway -kyltin ohi. Sen jälkeen on nimittäin vaikea päästä kääntymään takaisin. Pikkutie loppuu umpikujaan ja vaihtoehtoina on joko jättää auto tien varteen ja mennä käveleskelemään tasangoille, tai voit siirtyä muiden tavoin ajeleskelemaan suolan päälle kuten tunnetuilla vauhtiviikoilla konsanaan. Viimeisessä tapauksessa kannattaa pysähtyä lähtiessä lähihuoltoasemalle pesemään suolat autosta pois. Tasangot ovat kiva paikka pysähtyä ohikulkumatkalla mutta en nyt ihan niitä varten ajelisi näin pitkää matkaa. Mitään muuta nähtävää alueella ei ole ja valkoiset tasangot nähty aika äkkiä. Osa niistä ei edes niin kovin valkoista olekaan sillä samoin lumi, se liikantuu autojen saasteista.
Suola-aavikolta hurauttaa noin tunnissa Salt Lake Cityyn. Me jatkoimme siitä vielä vähän alemmaksi, ihan Lake Utahin rannalle sukuloimaan. Ilta menikin mukavasti kuulumisia vaihtaessa ja miettiessä parin seuraavan päivän ohjelmaa. Ja vierashuoneen sänky tuntui niin paljon mukavammalle kuin hotellin. Pirteänä taas seuraavaan päivään!
 |
| Eikö tämä maisema ikinä muutu? Ainakin hiekkamyrsky piristää päivää. |
 |
| Suolatasangoilla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti