Road Trip 2014 (Day 7); Epäselvyyksiä Zionissa

Seitsemäntenä matkapäivänä oli selvästi matkaväsymystä ilmassa. Aamupalan jälkeen pakkasimme tavarat autoon ja ajoimme Zionin kansallispuistoon joka oli vain noin viidentoista minuutin päässä hotellilta.

Tulimme puistoon sisälle itä-sisäänkäynniltä joten visitor centerille ajellessa, ajettiin käytännössä jo koko puiston läpi. Näimme siis jo monta hienoa paikkaa siinä vaiheessa ja ihan ensimmäisenä niistä upean näköinen Checkerboard mesa. Se on eroosion aiheuttama shakkilautamainen kuvio kalliossa. Pysähdyimme muutamaan paikkaan ottamaan valokuvia, ja teimme pienen patikointiretken merkitsemättömälle reitille kallioon muodostuneita vesialtaita katsomaan. Sitten alkoikin päivän vastoinkäymiset.

Kun kävelimme patikkareitiltä takaisin autolle alkoi piskottelemaan vettä. Me emme ihan pikkusateista säikähdä, mutta olimme kuulleet tarinoita puiston hurjista ukkosmyrkyistä ja yritimme siksi kiirehtiä takaisin autolle. Visitor centerille päästyämme oli sieltä todella vaikeaa löytää parkkipaikkaa ja syykin selvisi pian. Lähes kaikkiin parhaisiin patikointireitteihin on otettava pusiton ilmainen bussikyyti ja jätettävä oma auto parkkipaikalle. Ei siis ihme, että kun olimme paikalla vasta puolen päivän aikaan, tyhjää paikkaa ei meinannut millään löytyä. Sitten alkoi sekoilu erään työasioiden kanssa. Oli ihan ehdottomasti ja yllättäen, päästävä sähköpostiin allekirjoittamaan sähköisesti pari paperia, ja aikaa oli noin puolituntia. Puiston nettiyhteys oli tosi huono ja hidas, ja ehdin jo melkein saada päänsäryn asiasta kunnes saimme varmistuksen, että kaikki oli vihdoin kunnossa. Lopulta kärtyisinä, nälkäisinä ja väsyineinä jäimme miettimään mitä teemme seuraavaksi. Lapsi tarvitsisi ehdottomasti päiväunet emmekä pääsisi puistossa omalla autolla enää minnekään. Oli siis valittava otammeko riskin ja lähdemme patikoimaan väsyneen lapsen kanssa vai ajammeko ulos puistosta, ja annamme neidin nukkua autossa. Pitkän pohdinnan ja voileipien jälkeen päätimme ottaa riskin.

Kohteeksi valittiin monien meille suosittelema Emerald pools. Ensiksi bussilla reitin alkupaikalle, sitten neiti rinkkaan ja eikun menoksi. Kaikki meni lopulta hyvin ja patikoimme jopa keskivaikean reitin ihan ylimmille lammikoille saakka. Pikkuneiti otti jopa torkut rinkassa ja jaksoi muutenkin yllättävän hyvin. Alimmalle vesilammikolle kulku oli todella helppoa ja kevyttä, mutta sitten alettiin kiipeämään ylöspäin. Se oli kuitenkin kaiken puuskuttamisen arvoista. Ylin allas on todella kaunis vaikka tähän aikaan vuodesta siihen suihkuava vesiputous oli kuivunut eikä sitä ollut lainkaan. Altaiden vihreä vesi saa värinsä siinä olevista mineraaleista.

Tämä Upper pool elin ylin kaikista vesilammikoista on muodostunut todella korkean, puolikuun mallisen kallion sisäreunalle. Kuva ei tee oikeutta sille kuinka kaunis paikka oli, sillä kallio ei millään mahtunut kuvaan.

Tämä patikkareitti oli valitettavasti meille viimeinen Zionissa ihan käytännön syistä, mutta molemmille jäi palava halu palata tänne vielä takaisin. Niin monta upeaa reittiä jäi käymättä, tosin parhaat niistä ovat sen verran vaativia, ettei niitä voi lapsen kanssa tehdä. Ajelimme alkuillasta kaupunkiin nimeltä Cedar City. Siellä vielä kuin päivän kruunauksena, meitä odotti hotelli joka oli aivan toista mitä olimme varanneet. Hotellin pihalle oli juuri valettu tuore asfaltti mikä tarkoitti sitä, ettei heillä ollut parkkipaikkaa lainkaan. Kaikki oli remontissa. Huone oli suoraan jostakin 60-70 -luvulta ja mikä hienointa, siellä ei ainakaan tarvinut palella. Lämmitys oli säädetty puhaltamaan huoneilma 82F (+28C) koko ajan, emmekä saaneet sitä suljettua. Tämä tästä vielä puuttui! Vastaanotosta saimme vain tylyn vastauksen, että kyllä se siitä yöllä viilenee kun ilma ulkona kylmenee. Olin niin väsynyt, että olisin pitkin hampain jäänyt majoittumaan ihan minne vaan. Mieheni ei kuitenkaan tähän tyytynyt vaan marssi respaan, perui varauksemme ja niimpä siirryimme majoittumaan samalla kadulla sijaitsevaan Day Inn -hotelliin. $17 hinnankorotuksella saimme tilavan ja siistin huoneen täydellä aamupalalla ihan upouudesta hotellista. Olipa ihanaa tyytyväisenä kellahtaa nukkumaan vällyjen väliin ja haaveilemaan kotimatkasta kun ilmastointikin taas toimi.

Road Trip 2014 (Day 6); Kaikkien kanjonien äiti

Kuudennen matkapäivän aamuun heräsimme piskuisesta Mount Carmelin kaupungista.

Ajoimme edellisenä iltana Bryce Canyonilta noin tunnin verran eteläänpäin, majoituimme mukavaan Best Western East Zion Thunderbird Lodge -hotelliin, söimme tukevan illallisen hotellin ravintolassa, ja nukuimme hyvät yöunet. Kansallispuistojen lähistöllä olevat kaupungit ovat usein pieniä ja niiden hotellit täyttyvät tosi nopeasti, tai niissä on vain huonotasoisia motelleja, joten matkaan lähtiessä kannattaa jo etukäteen selvitellä hotellitilannetta. Yleensä luonnonpuistojen sisällä on myös jokunen tasokas hotelli ylihinnoiteltuun hintaan mutta me halusimme nyt olla jo lähempänä seuraavien päivien kohteita. Tämä hotelli olikin meidän tarpeisiin nähden aivan loistava. Huoneet olivat siistejä ja tilavia, saimme auton ihan huoneen oven eteen ja tykkäsimme todella ravintolasta joka hotellissa oli. Kaikkein parasta siinä kuitenkin oli sen sijainti; tunnin päässä Bryce Canyonilta, noin kahden tunnin päässä Grand Canyonin pohjoisosasta ja noin puolen tunnin päässä Zionin kansallispuistosta. Seuraava isompi kaupunki jossa on paljon majoitusvaihtoehtoja olisi ollut Kanab mutta sieltä Zioniin mennessä joutuu ajelemaan vähän takaisin päin. Jos kuitenkin kaipaa kaupunkien muitakin palveluja tai yöelämää, suosittelen Kanabia.





Aamupalan jälkeen suuntasimme ensin kohti Kanabin kaupunkia ja sieltä kohti Arizonaa ja Grand Canyonia. Matkalla Kanabiin saimme jo nauttia upeista punaisista kallioista molemmin puolin tietä.
Yllättäen huomasimme toisella puolella tietä luolan jonka edessä oli autoja parkissa ja päätimme kääntyä takaisin katsomaan mistä on kyse. Moqui Cave on vanha, alunperin intiaanien käyttämä luola, joka on otettu uudelleen käyttöön 1900 -luvulla. Se on aikoinaan toiminut baarina ja luolan perässä on tanssittu tanssejakin. Tänään luolassa on museo muun muassa intiaanien muinaisista tavaroista, kivistä ja fossiileista. Lisäksi on mahdollisuus ostaa matkamuistoja. Sisäänpääsy luolaan oli $5 (2014) enkä kyllä voi sanoa, että se olisi ollut sen arvoista. Ihan kiva pikku pysähdys mutta vähän tekemällä tehty turismin pilaama luonnonnähtävyys. Jos autossa istuminen puuduttaa tai on kiinnostunut mineraalikivistä ja fossiileista, voin suositella mutta muuten voi surutta kurvata tämän paikan ohi.

Museon parasta antia mielestäni olivat nämä dinaurusten jalanjäljet joita on löytynyt lähistöltä. Tosin itse näkisin niitä paljon mieluummin luonnossa johon onkin mahdollisuus Zionin luonnonpuistossa.

Pysähdyimme Kanabissa tankkaamaan autoa ja täyttämässä eväskasseja. Lisäksi käväisimme Kanabin visitor centerissä kyselemässä tietoja lähialueiden nähtävyyksistä. Alueella on niin paljon nähtävää, että emme millään ehtineet käymään kaikissa paikoissa joissa olisimme halunneet. Esimerkiksi Grand Staircase-Escalante luonnonpuisto on tällä samalla alueella. Kyselimme kuinka sinne mennään mutta saimme vastaukseksi virnistyksen että "tehän olette siellä jo". Se on siis kokonaisuudessaan Bryce Canyonin, Zionin kivimuodostelmat jotka kauempaa näyttävät portaikolta.

Ja sitten kohti sitä kaikkein suurinta kanjonia eli Grand Canyonin pohjoisosaa North Rimiä. Kovin kauaa emme ehtineet ajella kun osavaltio vaihtui Utahista Arizonaksi. Mieheni oli juuri kertomassa, kuinka tässä osavaltiossa jos meidät poliisi pysäyttäisi, voisivat he pyytää nähtäväksi green cardini jota minulla ei tietenkään ollut mukana kun näimme poliisin vilkkuvalot olivat takanamme. Juu juu, tiedetään. Se kortti pitäisi olla aina mukana mutta olen kuullut niin monelta taholta kuinka vaikeaa sitä on saada uusittua jos se katoaa, että olen todennut turvallisemmaksi pitää sitä kotona. Olimme ajelleet huomaamattamme kaupunkialueella 35 sijasta 54 mailia tunnissa. Sakkohan siitä tietenkin rapsahti mutta green cardia ei onneksi kyselty. No, tekevälle sattuu.

Tie vaihtui nopeasti vuoristotieksi jota ajellaan parin tunnin verran kanjonille saakka. Aika alkuvaiheessa tien vasemmalla puolella on levähdyspaikka jolta voi ihailla punaisia Vermillion kalliomuodostelmia. Nekin on kansallisnähtävyys. Matkalla Grand Canyonille näimme ihan mielettömän määrän peuroja. Niitä oli tien varrella, pelloilla, puiden katveessa piilossa ja ihan joka puolella. Lisäksi näimme biisonilauman syömässä ja jopa tietä ylittävän kojootin.

Lopulta ohitimme leirintäalueen jonka jälkeen olimmekin Grand Canyonilla. Tämä kanjonin pohjoispuoli ei ole läheskään niin kuuluisa kuin eteläpuoli, eikä tarjoa yhtä paljoa tekemistäkään, mutta henkeä salpaavan hienohan se jättiläismäinen reikä maassa on. Sisäänpääsy puistoon on $25 per auto (2014). Kanjonilla oli useampi näköalapaikka, jonkun verran patikointireittejä metsiköissä, ravintola, visitor center ja posti, mutta kanonin pohjalle ei täältä päästä ole asiaa kuten eteläkärjessä. Meille riittikin kyllä aivan hyvin tämän paikan ihaileminen yläpuolelta, ja hiukan hirvittikin seisoa ihan reunalla vaikka välissä oli aita. Harmiksemme vain lähialueilla riehuva metsäpalo oli pukannut sen verran savua ilmaan, että paras ja kirkkain näkymä kanjonista oli mennyttä. Mutta hieno se oli näinkin! Aivan mahtava!

Grand Canyonilla matkalaiset saivat täyttää vesipullot kanjonin omalla lähdevedellä.

Ja sitten ei kun takaisin hotellille lepäämään ja suunnittelemaan seuraavaa päivää.

Road Trip 2014 (Day 5); Punaisten kanjonien maa

Nyt olen jäänyt blogin kirjoitusvauhdissa jälkeen. Syynä ensiksi hotellimme huono internet -yhteys ja sen jälkeen yksinkertaisesti matkaväsymys. Toivotaan, että tästä eteenpäin kuitenkin onnistuu päivityksen paremmin ja pääsette kuulemaan tapahtumat tuoreeltaan.

Keskiviikko-aamuna hyvästelimme sukulaiset ja hyppäsimme taas tien päälle. Tuntui, että toisten nurkissa pyöriminen alkoi jo vähän ahdistamaan vaikka oli tosi mukavaa nähdä taas heitä. Varmaan paljon kivoja paikkoja Salt Lake Cityn alueellakin jäi näkemättä. Lisäksi meillä oli jo kova hinku näkemään koko matkan yksi pääkohteista; Bryce Canyon.

Bye bye sukulaiset... ensi kertaan taas!

Ajoimme Utahin läpi kohti etelää näkemättä oikeastaan jälleen kerran paljoa mitään. Molemmilla puolilla kaukana näkyi vuorijono, ja tienreunoilla oli lähinnä peltoja tai niittyjä. Silloin tällöin eteen tuli joku pieni kylä tai kaupunki. Yksi asia valkeni meille hyvin äkkiä. Kun kahvin himo iskee, ei kannata laskea sen varaan, että joka kulmalta löytyy Starbucks niin kuin meillä kotona Kaliforniassa. Niitä ei ollut koko kolmen tunnin ajomatkalla ainokaistakaan ja arvelimme syyn olevan se, että lähes kaikki Utahissa ovat mormoneja eivätkä uskonnollisista syistä juo kahvia. Me sen sijaan, jouduimme tyytymään huoltoaseman kahviin ja lisäaineilla kyllästettyihin muffinsseihin.

Vihdoin viimein näimme kaukana jotain hienoa. Meitä seurannut vuorijono oli jossain kohti loppunut ja sen tilalla kauempana näkyi punaisena hohtavia kallioita. Kun pääsimme kallioiden luo, ei voinut kuin haukkoa henkeä kuinka mahtavan näköisiä kivimuodostelmat olivat. Emme itse asiassa olleet vielä edes Bryce Canyonissa vaan sitä ennen olevassa Red Canyonissa. Kivet olivat ihan kirkkaan punaisia ja niitä oli molemmin puolin tietä. Vau! Voi kun meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisimme halunneet tulla myös sinne patikoimaan. Mutta halusimme ehdottomasti ehtiä näkemään mahdollisimman paljon Bryce Canyonia joten pysähdyimme vain hetkeksi. Red Canyonissa on muuten kiva visitor center, josta voi käydä hakemassa alueen karttaa ja kyselemässä lisätietoja.

Red Canyon

Itse Bryce Canyonille päästyämme olimme istuneet sen verran kauan autossa, että halusimme vain nopeasti haukkaamaan raitista ilmaa ja patikoimaan. Aloitimme lenkin Sunrise Pointilta, joka alkaakin upealta näköalapaikalta. Se on kenties paras, ainakin yksi parhaista paikoista nähdä koko kanjoni. Ja kyllä se olikin hieno, se kanjoni siis! Patikoimme alas kanjonin pohjalle ja sieltä takaisin ylös Sunset Pointille noin 3,5 mailia. Se olikin ihan sopiva matka sillä puolet matkasta kiivetään takaisin ylöspäin. Joka kulmalla ja kiven murikalla tuntui istuvan joku vetämässä henkeä ja puuskuttamassa, mutta se olisi kyllä sen arvoistakin. Katsokaa vaikka kuvista.

Kohti kanjonin pohjaa.

Patikoinnin jälkeen ajoimme muille näköalapaikoille joita on pitkin päätien vartta. Ylipäätään puiston voi helposti kiertää vain autoilemalla näille paikoille, mutta näkymä kanjonin pohjalla oli kyllä sen verran upea, että suosittelen sitä kaikille. Puisto ei ole muutenkaan suuren suuri, eli hyvin jää aikaa myös patikoimiselle vaikka pysähtyisi jokaiseen näköalapaikkaan päivän aikana. Puiston sisällä on muutama ruokapaikka ja hotelli, ja sen ulkopuolella sitten lisää kaikenlaisia palveluntuottajia. Kannattaa myös varautua siihen, että Bryce Canyonilla on aina aika paljon ihmisiä, mutta rauhallisiakin patikointireittejä löytyy takuulla kun lähtee kauemmas pääreiteistä. Pääsymaksu pusitoon on $25 per auto (2014).

Auringonlaskiessa ajoimme hotellillemme levähtämään. Se osoittautuikin varsin hauskaksi paikaksi mutta siitä lisää huomenna! Nyt täytyy kerätä voimia seuraavaa patikointipäivää varten.

Road Trip 2014 (Day 4); Vuoristomaisemissa

Viimeinen päivä sukulaisten luona ennen kuin matka jatkuu kohti etelämpää Utahia. Aamukahvin jälkeen (omalla kohdallani jo vähän aamukahvin aikanakin) päätettiin äkkiä hypätä autoon, ja hurauttaa Timpanogoksen vuorelle ihmettelemään vuoren läpi vievää luolastoa.

Timpanogoksen luolalle oli vain vajaan puolen tunnin matka sukulaistemme luota.  Se kuuluu luonnonpuistoihin sillä se on saanut National Monument maininnan. Luolalle päästyämme ymmärsimme kuitenkin nopeasti, että haaveen luolassa käynnistä voi meidän osalta unohtaa. Luolalle patikoidaan ensin tunti erittäin jyrkästi ylöspäin. Sen jälkeen ollaan sisällä pimeässä luolassa tunti jonka jälkeen patikoidaan taas tunti alaspäin pois luolasta. Luolaan ei myöskään voi ottaa sisään kantorinkkaa lapselle sillä se monessa kohtaa erittäin ahdas. Sen olisi voinut ottaa mukaan luolan ovelle saakka mutta siihen se olisi sitten jäänytkin, sillä luolasta tullaan ulos toisesta päästä luolaa, ihan eri puolelle aluetta. Pientä epäröintiä herätti ensin kaksivuotiaan kantaminen luolassa tunnin verran mutta kun lopullinen niitti oli nähdä kuinka rankka patikointi on ennen kuin on perillä, ei yksin meille vaan lähinnä mukana oleville kahdelle viisivuotiaalle. Niimpä päädyimme vaan tekemään pienen lenkin puistossa muuten ja palasimme sitten kotiin lounaalle.

Aikamoinen kipuaminen luolalle... se on tuo pieni musta piste tuolla keskellä.

Iltapäivällä suuntasimme takaisin vuoristoon. Tällä kertaa Sundancen pikkukylään joka toimii talvisin hiihtokeskuksena. Sundancen alueen kehittäjä on näyttelijä Robert Redford joka osti alueen ja alkoi kehittämään alueen palveluita. Se on parhaiten tunnettu vuosittaisesta Sundancen filmifestivaalista. Näin kesäaikaan keskuksessa voi käydä patikoimassa tai maastopyöräilemässä, ja siellä on mukavia pikkuravintoloita. Me menimme hiihtohissillä ylös rinteen päälle ja teimme pienen patikkaretken ihaillen vuoriston lumisia maisemia. Sen jälkeen yritimme bongata Robert Redfordia kahvin merkeissä mutta emme olleet siinä kovin onnekkaita.

Kotimatkalla vielä koukkasimme näköalapaikan kautta. Ylhäältä vuoren reunalta näkyi koko Lake Utah -järvi ja kaikki kaupungit sen rannalla. Siihen on hyvä päättää sukulaiskierros. Huomenna uudet tuulet ja uudet reitit!

Road Trip 2014 (Day 3); Kaupunkikierros Salt Lake Cityssä

Hyvin nukutun yön jälkeen starttasimme päivällä Vineyardilta kohti Salt Lake Cityä. Tarkoituksena oli vähän nähdä Utahin pääkaupunkia, ja etenkin vierailla Temppeliaukiolla (Temple Square). Kaupungin ovat aikoinaan perustaneet mormonit ja se toimii tänäkin päivänä mormonien tukikohtana.

Sekaannusta meille vieraasta osavaltiosta tulleille aiheutti ihan ensimmäiseksi maantiekyltit. Täällä ei freeway -kylteissä käytetä teiden nimiä vaan kaikilla teillä on numerot. Kun navigaattori sanoo "Ota 250A 3000 south to 2000 north" kuulostaa se jopa jotenkin huvittavalle. Perille kuitenkin päästiin, eikä kaupunkikaan tuntunut ihan niin isolta mihin olemme San Franciscossa tottuneet.

Aloitimme Temppeliaukion kierroksen Visitor Centeristä (niitä on aukiolla kaksi) josta saimme oppaaksemme kaksi brasiliasta tänne tullutta, hameisiin ja paitapuseroihin pukeutunutta lähetyssaarnaajaa eli sisarta. He kertoivat meille sekä mormonien että aukiolla olevien rakennusten historiasta, sekä kierrättivät alueella. Kävimme sisällä yhdessä kokoushuoneessa, Assembly Hallissa (meikäläisen silmään lähinnä kirkko) ja Tabernaclessa jossa pidetään muun muassa konsertteja. Itse temppeliin ei meillä "ei mormoneilla" ole asiaa, ei edes mormonikortin omaavien sukulaistemme mukana. Ulkoapäin temppeli näytti kyllä suurelta ja hienolta, ja saimme kierroksen temppelin sisätiloista pienoismallin merkeissä. Temppelin rakentaminen aikoinaan kesti 40 vuotta ja se on valmistunut vuonna 1893.

Kierros päättyi toiseen visitor centeriin jossa meille näytettiin (minun mielestäni puhdas mainos-) video mormoneista. Videon edetessä siirryttiin aina asianmukaisella rekvisiitalla sisutetuista huoneista toiseen sen mukaan miten ihmisen elämänkaari kulkee, ja loppupäätelmä tuotiin esille joka käänteessä; perheitä ei mikään voi erottaa vaan tapaamme taas kuolemankin jälkeen uudelleen. Jäin miettimään, mitähän mukanamme olevat 5 -vuotiaat lapsukaiset mahtoivat ajatella tästä kuolemaa koskevasta videosta. Saimme vielä kotiin viemisiksi Mormonien kirjan. Kohteliaasti kuitenkin kieltäydyimme antamasta yhteystietojamme lisätietojen lähettämistä varten, voimmehan aina kääntyä perheemme puoleen näissä asioissa. Tämä osuus kierroksesta oli selvästi kohdennettu meille kahdelle ei-mormonille. Nämä opastetut kierrokset ovat ilmaisia ja antavat kattavat katsauksen historiaan joten ihan voin suositella täällä vieraileville. Niitä voi kysellä kummasta tahansa vierailijapisteestä.

Assembly Hall 

Tabernacle

Temppeli

Temppeliaukiolta nälkäiset suut suuntasivat kaupungille tallustelemaan ja etsimään ruokapaikkaa. Varmaan Salt Lake Cityllä olisi ollut muutakin tarjottavaa nähtävyyksien suhteen mutta me suuntasimme takaisin kotiin. Huomiselle on pyöritelty monenmoista suunnitelmaa Timpanogoksen luolista Sundancen hiihtokeskukseen jossa pidetään vuosittain filmifestivaalit. Saas nähdä minne sitä lopulta oikein päädytään.

Road Trip 2014 (Day 2); Suolaa, suolaa, enemmän suolaa

Winnemuccassa vietetyn yön jälkeen jatkoimme matkaa kohti Utahia. Ajomatka on toooosi tylsä ja puuduttava. Kun olet nähnyt tien ensimmäisen osuuden Renosta eteenpäin, olet käytännössä jo nähnyt kaikki maisemat seuraavalle parille sadalle mailille. Kaukana siintävän vuoririsvistön ja kuivien tasankojen lisäksi näimme enää vain muutaman hiekkamyrskyn poikasen ja ajoimme kolmen vankila-alueen läpi. Siinäpä se, mitä Nevadalla oli tarjota meille loppumatkalla.

Ylitettyämme Utahin rajan, molemmilla puolilla tietä aukesi valkea näkymä. Piti ihan hieraista silmiä, että mistähän tämä lumi oikein ilmestyi? Paitsi ettei se lunta, vaan saavuimme kuuluisille Bonnevillen suolatasangoille. Aavikko on syntynyt muinaisten vesistöjen haihduttua paikalta. Tasangoille voi helposti pysähtyä käveleskelemään mutta kannattaa olla tarkkana, ettei aja Bonneville Speedway -kyltin ohi. Sen jälkeen on nimittäin vaikea päästä kääntymään takaisin. Pikkutie loppuu umpikujaan ja vaihtoehtoina on joko jättää auto tien varteen ja mennä käveleskelemään tasangoille, tai voit siirtyä muiden tavoin ajeleskelemaan suolan päälle kuten tunnetuilla vauhtiviikoilla konsanaan. Viimeisessä tapauksessa kannattaa pysähtyä lähtiessä lähihuoltoasemalle pesemään suolat autosta pois. Tasangot ovat kiva paikka pysähtyä ohikulkumatkalla mutta en nyt ihan niitä varten ajelisi näin pitkää matkaa. Mitään muuta nähtävää alueella ei ole ja valkoiset tasangot nähty aika äkkiä. Osa niistä ei edes niin kovin valkoista olekaan sillä samoin lumi, se liikantuu autojen saasteista.

Suola-aavikolta hurauttaa noin tunnissa Salt Lake Cityyn. Me jatkoimme siitä vielä vähän alemmaksi, ihan Lake Utahin rannalle sukuloimaan. Ilta menikin mukavasti kuulumisia vaihtaessa ja miettiessä parin seuraavan päivän ohjelmaa. Ja vierashuoneen sänky tuntui niin paljon mukavammalle kuin hotellin. Pirteänä taas seuraavaan päivään!

Eikö tämä maisema ikinä muutu? Ainakin hiekkamyrsky piristää päivää.

Suolatasangoilla.

Road Trip 2014 (Day 1); Terveisiä huitsin Nevadasta

Otsikon mukaisesti; terveisiä täältä keskeltä Nevadan osavaltiota eli keskeltä ei juurikaan mitään. Pieni blogitauko on ollut paikallaan, sillä nyt kirjoitellaan taas ihan uudella innolla. Monesta kivasta paikasta täytyy muistaa kirjoittaa mutta nyt ensin tähän reissuun, eli tämän vuoden road trippiin.

Starttasimme eilen päivällä kotoa Kaliforniasta kohti Nevadaa josta matka jatkuu tänään Utahin osavaltioon. Suunnnitelmissa on pysähtyä suolatasangoilla, treffata sukulaisia, käydä muutamassa luonnonpuistossa ihmettelemässä kanjoneita ja sitten ajaa "Amerikan yksinäisintä tietä" (The Loneliest Road in America) takaisin Nevadan läpi takaisin kotiin. Aikaa tälle reissulle on varattu noin viikko, ja kaikenlaisia kohteita on pyöritelty ajatuksissa. Tarkoituksena on joka päivä tulla kertomaan missä oikein menemme ja millaisia paikkoja on nähty, sen mukaan kun vain ollaan internetin kuuluvuusalueilla.

Ajoimme Bay Arealta ensin pääkaupunkimme Sacramenton läpi kohti Sierra Nevadan vuoristoa ja Lake Tahoeta. Vuoriston ylityksellä kipusimme sen verran korkealle, että tien varsilla ja ylempänä vuorella näimme vielä lunta. Vähän ennen Renon kasinokaupunkia ylitimme Nevadan rajan. Pysähdyimme syömään lounasta heti Sparksin pikkukaupunkiin. Sen jälkeen maisema muuttuikin radikaalisti. Pelkkää kuivan näköistä tasankoa ja jossain kaukana näkyi vuoririvistö.

Vihdoin, yli kuuden tunnin ajon jälkeen ja juuri auringonlaskun aikaan saavuimme Winnemuccan kaupunkiin jossa majoituimme Quality Inn kasino -hotelliin. Nyt, vähän huonosti nukutun yön jälkeen suuntaamme aamiaiselle ja sieltä matka jatkuu kohti määränpäätä. Tervetuloa mukaan seikkailemaan road tripille!

Ylhäällä vuoristossa