sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Thanksgiving matka Oregoniin, osa 1

Thanksgiving eli kiitospäivä katkaisee täällä mukavasti työssä käyvien alkutalven. Koska meilläkin oli ruhtinaalliset neljä päivää vapaata, aloimme miettimään minne suuntaan lähtisimme taas katselemaan maailman menoa. Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Lassen Volcanic Parkkiin katselemaan kuplivia muta-altaita ja vulkaanisia kivimuodostelmia, mutta talvimysky oli jo katkaissut puiston päätien. Reissun kokonaan perumistakin mietittiin koska säätila näytti vähän joka suunnalle vesisadetta.

Lopulta päätimme ajella pohjoiseen rannikkoa pitkin ja pysähtyä Eurekan kaupunkiin, ja siitä ehkä sään salliessa vielä Oregonin osavaltioon saakka. Eurekan matkaa olemme suunnitelleet aiemminkin mutta se on aina jäänyt. Matkalle osuisivat Avenue of Giants eli tietä molemmin puolin reunustava punapuumetsä, ja Redwood National Park.



Pääsimme matkaan vasta myöhään aamupäivällä kaikenlaisien aamutohinoiden jälkeen. Ajelimme kohti pohjoista ja pysähdyimme Petalumaan syömään lounasta. Koska oli kiitospäivä, melkein kaikki kaupat ja ravintolat olivat tietenkin kiinni. Niimpä meikin jouduimme tyytymään pikaruokapaikan antimiin sillä se näytti olevan kaupungin ainoa avoinna oleva ravintola. Sen jälkeen maisemat muuttuivat, ja saimme ihailla viiniköynnöksiä syksyn väreissä Sonomassa sekä vihreitä metsiköitä vuoristoalueilla. Ihan siis erinäköistä mitä meillä kuivalla Bay Arealla on totuttu näkemään.

Seuraava pysähdyspaikka oli meillä vasta kun tulimme Avenue of Giantsille. Se on pienempi mutkitteleva tie punapuumetsässä joka aina silloin tällöin koukkaa takaisin 101 freewaylle. Tien alussa heti on Chimney Tree eli "savupiippu -puu". Tämä punapuu on ihan ontto sisältä mutta se edelleen elää porskuttaa. Sen sisu paloi vuonna 1914. Puun sisälle pääsee käveleskelemään aina kun sen ovi auki. Mekin tietenkin kävimme katsastamassa miltä puun sisällä näyttää, mutta jätimme välistä toisen samantapaisen nähtävyyden nimittäin "talo -puun". Pysähdyimme punapuumetsässä myös ihan vaan käveleskelemään ja katselemaan näitä jättiläispuita ja muuta luontoa. Sitten jatkoimme matkaa seuraavaan freewayn risteykseen saakka. Koska alkoi jo tulla pimeää päätimme hursitella loppumatkan suuremmalla ja suoremmalla tiellä hotellillemme Eurekaan.






Perillä majoituimme upouuteen Holiday Inn -hotelliin. Sen verran nälkä jo kurni vatsassa, että lähdimme katsastamaan josko joku ravintola oli auki, ja onneksemme löysimme Marie Callender -ravintolan. Eikä pelkästään onni että saimme ruokaa, vaan saimme vieläpä oikean Thanksgiving -aterian kalkkunoineen ja lisukkeineen. Nam! Miehelleni se oli tärkeää sillä Thanksgiving on täällä tärkeä juhla, minä olisin ollut tyytyväinen ihan mihin tahansa muuhunkin ateriaan.




Sen jälkeen väsynyt poppoo painelikin kylpyyn ja nukkumaan, odottelemaan seuraavan päivän koitoksia.


lauantai 29. marraskuuta 2014

Harrastustoimintaa kansallispuistoissa

Olen hurahtanut uuteen harrastukseen. Tai ei se minulle enää niin uusi ole, aloitin sen hiljokseltaan jo yli vuosi sitten. Alkukankeuden ja ihmettelyn jälkeen, homma ikään kuin pääsi vähän räjähtämään käsiin, ja nyt se vaikuttaa jo koko perheen matkustamiseen.

Olimme erään kerran Pinnaclesin kansallispuistossa ja huomasin visitor centerin kassatiskillä leimoja. Toinen leima muistutti lähinnä postileimaa, siinä luki Pinnacles National Park ja päivämäärä. Toisessa leimassa taas oli Pinnacles -vuoren kuva. Olimme lähettämässä postikortteja tutuille ja niimpä lätkäisimme nämä leimat myös kortteihin. Puistonvartija selitti meille, että leimat kuuluvat keräilysarjaan ja samanlaisia leimoja saa jokaisesta kansallispuistosta. Päädyin lopulta ostamaan leimoille tarkoitetun taskukokoisen kirjan josta löytyy myös karttoja, ja lyhyt tietoisku jokaisesta kansallispuistosta. Leiman voi sitten aina pusitoissa käydessään leimakirjaan muistoksi.




Keräilin leimoja sitten jonkun aikaa jos satuimme kansallispuistoihin kuuluvaan paikkaan. Niitähän nimittäin riittää juuri täällä meidän alueella. Harmittelin aina, että kirja voisi mielestäni olla paremmin suunniteltu, niin että leiman voisi laittaa kohtaan jossa puhutaan juuri kyseisestä puistosta, ja muutenkaan tilaa leimoille ei tuntunut olevan paljoa. Kirjan lopussa oli kyllä tyhjiä lisäsivuja, mutta sitten leimat eivät olisi missään järjestyksessä. Aloin sitten googlettamaan, että montako leimaa löytyy mistäkin paikasta, ja törmäsin siellä isompaan Explorer editioniin leimapassista. Hetken asiaa pohdittuani päätin investoida tähän parempaan versioon joka on ikäänkuin kansio -mallinen. Sivuja voi siis lisätä ja siirrellä oman mielensä mukaan, ja ompahan siinä tietenkin myös enemmän tilaa leimoille. Ja enemmän karttojakin. Hyvä hyvä! Tässä vaiheessa oli pakko alkaa myöntämään, että tästä oli tullut minulle jonkin sortin harrastus.


Tästä sinisestä pienestä versiosta on tultu tähän mustaan versioon.

Nyt sitten matkoja suunnitellessa, tulee katsottua aina kirjasesta kaikki reitin varrelle osuvat kansallispuistot ja siihen kuuluvat muut paikat. Niitä voivat olla esimerkiksi kansallismonumentit tai muut historialliset alueet. Monta uutta mielenkiintoista paikkaakin on tullut nähtyä leimoja metsästäessä, sellaista, mihin ei varmaankaan olisi muuten tullut mentyä. Ja eipä aikaakaan kun löysin netistä myös muita leimojen keräilijöitä. Ihan kokonainen klubi usemman tuhannen jäsenen kera. Klubin nettisivujen kautta löytää kaikki paikat joilla leima on käytössä, ja omat leimat voi sitten tallentaa kuvan kera omaan tiedostoon. Kun jäsenille alkaa tarpeeksi paljon leimoja kertymään, voi saada palkintoina erilaisia ja eritasoisia diplomeja. Amerikkahan on tunnetusti iso maa, eli ihan hetkessä ei kaikki puistoja kierretä edes yhdessä osavaltiossa. Kaikenkaikkiaan leimoja on yli 400 pitkin maata. Että siinäpä tavotetta tuleville vuosille!

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Pikamatka Yosemiteen

Alkukesästä saimme iloksemme vieraita Suomesta, ja hetken mielijohteesta päätimme heittää kassit autoon ja hurauttaa Yosemiten kansallispuistoon. Yosemite on yksi kuuluisimmista kansallispuistoista koko maassa ja vain kolmen tunnin ajomatkan päästä meiltä, ja silti olimme jotenkin onnistuneet aina löytämään muita reissukohteita. Oli jo korkea aika käydä kurkkaamassa mistä kaikki täkäläiset puhuvat!





Lähdimme huristelemaan aamulla ja kun pääsimme perille, meillä oli vielä runsaasti aikaa koluta puiston luonnonnähtävyyksiä. Niin, jos vain olisimme saaneet auton parkkiin jonnekkin. Tajusimme nopeasti, että koska oli viikonloppu, puisto oli täpösen täynnä viimeistä paikkaa myöden. Nälkäkin jo oli, ja vessahätä, ja kaikkien hermoja alkoi kiristämään metsän keskellä oleva luonnoton väenpaljous. Lopulta löysimme tien varresta kolon johon saimme auton ahdettua, ja josta oli vielä mahdollisuus kävellä Yosemite Villageen lounaalle ja piipahtamaan Visitor Centerissä.


Kuvia menomatkalta. Viime vuoden massiivisen metsäpalon jälkiä; silmin kantamattomiin palanutta puuta.

Hiljaiseksi vetää!

Sen jälkeen lähdimme suunnistamaan kohti ensimmäistä patikkapolkua ja vesiputousta, tai oikeammin vesiputouksia. Näköalapaikalta oli nimittäin mahdollista nähdä molemmat, ylä- ja alaputous Yosemiten nimikkovesiputouksista. Ja varsin vaikuttavathan ne olivatkin. Alaputouksella pääsi ihan kosketuksiin veden ja putouksesta lentelevien vesipisaroiden kanssa. Kauempaa katsottuna taas nämä kaksi putousta näyttivät olevan melkein yhtä.




Ensimmäisen patikkaretken jälkeen emme olleet ihan varmoja minne suunnalle haluamme lähteä. Olisimme halunneet tehdä pidempiä vaelluksia mutta huoli parkkipaikan löytämisestä ja pimeän tulosta muutti suunnitelmia. Lisäksi ne kaikki ihmiset jotka olivat tukkineet parkkipaikat aiemmin, lähtivät nyt liikkeelle ja tukkivat nyt vaihteeksi tiet. Ruuhka keskellä metsää! Hohhoijaa! Autoilimme vähän aikaa ihmetellen maisemia ja kuuluisia paikkoja, kunnes keksin että puiston eteläsuunnassa jossa hotellimme oli, on punapuumetsä. Päätimme mennä katsomaan punapuita, sillä sieltä ei sitten tarvisi ajella pimeässä kovin pitkästi mutkikasta vuoristotietä hotellille.

Mariposa Grove on pienehkö metsä, jossa todella näkyy ihmisen käden jälki. Vaikka nautimmekin kävelystä näiden jättiläispuiden lomassa, oli todella surullista nähdä millä tavalla puita on kohdeltu ennen kuin niistä tuli suojelukohteita. Osasta oli surutta kaiverrettu kaarna ympäriltä ja ainakin yhteen puuhun oli kavettu tunneli. Vaikka onkin hauskaa kävellä jättiläispuun läpi, se silti muistuttaa siitä vääryydestä mitä nämä puut ovat kokeneet. Ja kokevat edelleen. Aina välillä nimittäin kuulee puiden salakuorimisesta jopa luonnonpuistoissa. Punapuu on erittäin arvokasta rakennusmateriaalia jo senkin takia, että sitä on vaikeaa sytyttää palamaan. Punapuulajike nimeltään Sequoia on maailman korkeimmaksi kasvava puu ja niitä löytyy luonnontilassa vain muutamasta paikasta maailmassa. En koskaan väsy katselemaan ja ihailemaan näitä jättiläisiä.


Näin suuri se on se tämän metsän korkein puu.


Seuraavana päivänä ajoimme näköalapaikalle eli Glacier Pointille, patikoimme Bridal Veils -putouksille ja teimme yhden lenkin ihan vaan nimettömällä polulla. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että nimetön metsäpolku ilman mitään "tunnettuja nähtävyyksiä" ja ihmispaljoutta, oli ehdottomasti reissumme parasta antia. Istuimme syömään eväitä, ihmettelimme vuoren kielekkeellä telttailevaa vuorikiipeilijää, ja nautimme luonnosta ja raikkaasta vuoristoilmasta.


Maisema Glacier pointilta.


Half Dome on kaiketi Yosemiten tunnetuin maanmerkki.


Vähän saman tapainen vuorenseinämä kuin Half Dome on, on myös El Capitano, joka on erityisesti kiipeilijoiden suosiossa. Sieltä jostain keskitasosta seinämää bongasin hyvällä zoomilla nämä kaverukset telttoineen.


Patikointievästä.

Kotimatkalle valitsimme sitten poikkeuksellisen reitin joka kartassa näytti suoremmalta tieltä kuin tulomatkan vuoristotie. Virhe! Päädyimme nimittäin vielä mutkaisemmalle ja todella hitaalle tielle, jossa maisemat olisivat olleet upeat, jos niitä olisi uskaltanut katsella. Sen sijaan puristin penkin reunasta rystyset valkoisina samalla kun yritin viihdyttää autossa olemiseen kyllästynyttä lasta. Sepäs vasta nautinnollinen kotimatka olikin. Vasta myöhemmin olemme nauraneet tälle kotimatkalle jossa tie tuntui olevan yhtä mutkaa mutkan jälkeen.


Kotimatka alkaa.

Yosemiten reissu tosi hauska, ja paikka kokemisen arvoinen. Meille suomalaisille se toi elävästi mieleen Norjan maisemat, eikä kirvoittanut kovinkaan usein "Vau" huutoja, mutta amerikkalainen mieheni oli ihan haltioissaan. Niin kuin niin monessa muussakin paikassa täällä Kaliforniassa, parasta matkailuaikaa Yosemiteen menolle lienee kevät ja syksy. Kesät ovat usein kuumia ja kuivia, eikä silloin useinkaan pääse ihastelemaan lukemattomia vesiputouksia kuten me pääsimme. Talvella taas on riski törmätä lumikinoksiin ja suljettuihin teihin kun vuorilla kerran ollaan. Ja jos vielä voi valita viikonpäivän, niin ehdottomasti arkipäivänä jolloin välttyy pahimmalta väentungokselta. Se onkin yksi näiden tunnetuimpien kansallispuistojen heikkous; liika turismi. Mutta toki täältä löytyy sellaisiakin patikkareittejä joilla ei törmää korkeintaan kuin vuoristoleijoniin, tuskin kumminkaan kuuluisasta Yosemiten kansallispuistosta.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Suomen matka 2014; Takaisin kotiin ja uutta reissua suunnittelemaan


Niin sitä vaan taas jouduttiin karistamaan Euroopan pölyt jaloistamme ja matkaamaan takaisin kotiin Kaliforniaan. Ihana loma takana mutta niin ihanaa on aina palata myös kotiin!

Aamulla otimme taksin hotellilta kohti Arlandan lentokenttää, ja sieltä sitten kahdella eri lennolla Oaklandiin. Tukholmassa kannattaa muuten olla varovainen taksien kanssa sillä käytössä on vapaa hinnottelu. Taksikyydistä voi yllättäen tullakkin tosi kallis jos ei ole valppaana hintojen kanssa. Lähtö hinta on ilmoitettuna auton ikkunassa, ja se voi vaihdella reilustikkin. Me saimme hotellimme kautta taksin jolla oli kiinteä ja tingitty hinta lentokentälle. Kannattaa siis käyttää paikallisten apua jos sitä on tajolla.

Olimme Arlandan kentällä jo hyvissä ajoin ja ehdimme syödä siellä hieman lounasta ennen lennon lähtöä. Lensimme jälleen Norwegianilla ja tällä kertaa emme saaneet suoraa lentoa Tukholmasta Oaklandiin vaan jouduimme tekemään koukkauksen Oslossa. Muutenhan tämä olisikin ollut liian täydellistä! Kaikki meni kuitenkin hyvin. Välilasku oli pari tuntia, lennot olivat ajallaan ja koneessa palvelu pelasi. Ainoana miinuksena oli Oaklandin pieni maahantuloaula jossa jonoja pysyvästi täällä asuville on vain yksi, ja siitä tulee hyvin nopeasti pitkä. Pääsimme noin puolen tunnin jonottamisen jälkeen hakemaan laukkujamme ja tuttu taksikuski odottikin ulko-ovella. Tuntui siltä, että jos monilla ei tämä Norwegianin reitti tai lento ole mennyt ihan putkeen, meillä se toimi paremmin kuin hyvin.

Vihdoin olimme takaisin kotona, väsyneenä mutta onnellisena!

Seuraavaksi alamme odottelemaan Thanksgiving- eli kiitospäivän tuomaa pidempää vapaapäiväputkea, ja miettimään minne silloin suuntaamme. Jouluviikon aiomme viettää Losin seudulla ja käväistä myös Joshua Tree -kansallispuistossa, mutta nyt neljän päivän vapaalla suuntamme jonnekkin lähemmäksi. Ehkä Lassen Volcanic Parkkiin eli luonnonpuistoon joka on vulkaanisella maaperällä, tai jonnekkin rannan tuntumaan. Ehdotuksia otetaan vastaan!


Syksyn satoa paikallisessa ruokakaupassa.