Road Trip 2014 (Loppusanat); Postia kuvernööriltä

Tämän vuoden road trip on jo onnellisesti takana ja arki alkanut ihanan loman jälkeen. Mitä jäi tästä matkasta käteen tai tekisimmekö jotain toisin? Mikä jäi matkakohteista päällimmäisenä mieleen ja minne menisimme ehdottomasti uudelleen? Nyt on ollut aikaa analysoida ja miettiä, ja suunnnitella jopa uutta matkaa. Jälkikäteen mietittynä, reissumme oli onnistunut monilta osin ja meillä oli tosi hauskaa.

Utah on ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka, ja aiomme palata sinne joskus uudelleen. Päällimmäisenä jäivät mieleen upea Bryce Canyon ja Zionin kansallispuisto. Toivottavasti pääsemme joskus vielä vaeltamaan Zioniin sillä nyt meille jäi sellainen olo, että emme nähneet kaikkea mitä olisimme halunneet. Se on muutenkin paikka, jonne kannattaa ehdottomasti varata ainakin pari päivää.

Matkaohjelmaan kannattaa jättää leppoisampiakin päiviä tai muuten jatkuva autoilu alkaa maistua puulta. Varsinkin jos edellisenä päivänä on ajettu pitempi rupeama, kannattaa seuraavalle päivälle suunnitella jotain kevyempää ohjelmaa. Me huomasimme ainakin sen, että paluut hotellille tai majapaikkaan venyvät usein aika myöhälle. Sitten pitää vielä saada lapsi nukkumaan, käydä suihkussa, päivitellä blogia, suunnitella seuraavaa päivää ja kaikenlaista muuta. Eli aikaisia herätyksiä kannattaa vältellä jos siihen on mahdollisuus. Niitä tulee kuitenkin väkisinkin reissuaikatauluun. Me hölmöt emme muistaneet nollata auton matkamittaria lähtiessä joten tarkat kilometrilukemat jäi tältä reissulta saamatta. Näin äkkiseltään kartasta katsottuna matkaa tulisi noin 2154 mailia eli lähes 4000 kilometriä. Kuulostaa aika hurjalle mutta täällä autoilu on nopeaa eikä matka tuntunut ollenkaan niin pitkältä.





Lapsen kanssa pitkillä automatkoilla itkuilta ei voi välttyä. Meillä reissu meni kumminkin enemmän kuin hyvin. Istuimme vuorotellen takapenkillä ja näin neitikin viihtyi paremmin. Mukana oli reilusti leluja, kirjoja, piirustuslehtiöitä, ja kesken matkaa ostimme vielä lisää lasten lehtiä. Vaikka hän ei vielä osaakaan lukea, kuvia on aina kiva katsella. Lisäksi meillä oli aina kylmälaukussa kaikenlaista evästä, ja pientä naposteltavaa muissa eväskassissa. Kylmälaukkuun sai helposti jäitä pohjalle hotellien jääpalakoneista tai huoltoasemilta, ja lisäystä muuten matkan varrelta kaupoista.

Muuta hyödyllistä mukaan otettavaa on ainakin pienimuotoinen ensiapupakkaus, muistikirja hotelli- ja muita varauksia varten (näin osoitteet ja varausnumerot löytyvät nopeasti) sekä vauvan pyyhkeet, tai jonkunlaiset kosteuspyyhkeet. Ne pelastavat monessa tilanteessa, ihan vaikkei sitä vauvaa olisikaan mukana. Jonkulainen karttakirjakin voisi myös olla tarpeen silloin kun ajelee alueilla joilla ei ole puhelinyhteyttä. Meillä sellaista ei tällä kertaa kumminkaan ollut. Tarkistelimme reitit aina aamulla ennen lähtöä netistä mutta muuten olimme puhelimen karttaohjelmien varassa.

Ei kannata myöskään unohtaa erilaisia jäsenkortteja kuten me tietenkin unohdimme. Olimme ostaneet jäsenyyden kansallispuistoihin jokin aika sitten, ja kun sitten menimme ensimmäiseen paikkaan jossa sitä korttia olisi tarvittu, ei korttia löytynytkään mistään. Eikä sitä ole vielä tähänkään päivään mennessä löytynyt. Ehkä se on siis pudonnut, tai se on vaan niin hyvin piilossa kotonamme, että emme ole siihen törmänneet. Sattui kuitenkin niin, että kuitti ostetusta jäsenyydestä oli jäänyt autoon, ja kiltit puistonvartijat päästivät meidät sisälle kuittia näyttämällä.

Mukavana lopetuksena matkallamme, saimme viime viikolla postia Nevadan kuvernööriltä. Muistatte varmaan, että kerroin leimapassi -ohjelmasta "Amerikan yksinäisimmällä tiellä" eli Highway 50:llä. Nyt sitten saimme todistukset ja pinssit muistoksi siitä, että selvisimme hengissä tuolta tieltä. Eihän se mikään vaarallinen reitti todellakaan ollut, ja voin hyvin suositella kaikille sillä suunnalla liikkuville. Todistuksen sanoin: "Fortes fortuna adiuvat" eli "Onni suosii rohkeaa". Ei muuta kuin road trippiä suunnittelemaan ja matkaan ystävät!

Road Trip 2014 (Day 9, osa 2); Itsemurhapöytä ja villihevoset Virginia Cityssä

Daytonista lähdettyämme päätimme koukata Virginia Cityyn, joka on yksi parhaiten säilyneistä villinlännenkaupungeista joita olen nähnyt. Se on ollut yksi 1800-luvun tärkeimmistä kaivoskaupungeista Yhdysvalloissa ja sillä on varsin värikäs historia. Myös kirjailija Mark Twain on oleskellut tässä kaupungissa ja jättänyt jälkensä sen historian kirjoihin.

Virginia Cityssä pysähtymiseen kannattaa varata aikaa. Nähtävää riittää, ja varsinkin viikonloppuisin joutuu taistelemaan ihmismassaa vastaan ja etsimään parkkipaikkaa. Kaupungin pääkatu on täynnä kaikenlaisia saluunoita, kasinoita, ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä. Vanhat talot on remontoitu mutta niissä on edelleen myös ajan tuomaa luonnetta. Museoita on moneen lähtöön ja myös sivukadulla sijaistevassa kirkossa kannattaa pyörähtää, samoin kuin vanhoilla hautausmailla. Itsensä tai perheensä voi kuvauttaa villinlännen vaatteissa rekvisiitan kera paikallisissa valokuvaamoissa, ja kuvat saa kehystettynä kotiin vietäviksi heti. Itse jäin meidän lyhyehkön vierailun jälkeen miettimään millaista olisi ollut käväistä sisällä itse kaivoksessa. Ehkäpä ensi kerralla menemme kaivoskierrokselle, tai ajelemme vanhalla höyryveturin vetämällä junalla. Tällä kertaa sen sijaan olimme niin väsyneitä, että päätimme pienen kävelykierroksen ja jäätelöbaarissa käymisen jälkeen suunnata kotia kohti.

Olen käynyt Virginia Cityssä aiemmin parikin kertaa sillä lempilomakohteeni Lake Tahoe on aivan sen vieressä. Osa kuvista onkin aikaisemmilta reissuiltani. 

Tämä saluunassa (tai kasinossa) oleva vanha pelipöytä on saanut nimen "Itsemurhapöytä" siitä, että sen kolme edellistä omistajaa ovat kaikki tehneet itsemurhan kovien pelivelkojen vuoksi.

Tajusimme vasta Virginia Cityssä, että pääsemme sieltä suoraan pienempää vuoristotietä pitkiin ajaen Renoon, ja sitä kautta kotiin isompaa moottoritietä pitkin. Toista reittiä olisimme ajaneet takaisin Highway 50:lle, sitä pitkin Carson Cityn kautta Lake Tahoen alapuolelle ja sieltä mutkaista ja hidasta vuoristotietä kohti Sacramentoa. Nyt onneksemme pääsimme vajaassa 20 minuutissa Renoon ja siitä nopealle motarille. Ja vielä kuin lahjaksi, kaikille tätä pikkutietä ajaville tarjoiltiin nähtäväksi villihevoslauma aivan tien vieressä. Mahtavaa! Daytonin museovirkailija tiesi kertoa meille, että lauma on usein tämän tien varrella mutta pelkäsin, ettemme ole niin onnekkaita. Oli hienoa törmätä näihin villinä eläviin Mustangeihin! Siellä ne tyytyväisen oloisina torkkuivat auringossa eivätkä välittäneet mitään tien viereen pysähtyneistä useista autoista ja valokuvaajista. Ja hyvinvoivan näköisiäkin olivat, kiiltävä karvaisia ja hyvinsyöneitä. Tämä oli kuin kruunu meidän road tripille! Hyvillä mielin siis saimme päästellä takaisin kotiin Piilaaksoon saakka!

Road Trip 2014 (Day 9, osa 1); Amerikan yksinäisin tie

Matka Amerikan yksinäisimmällä tiellä (The loneliest road in America) jatkui aamulla. Highway 50 on saanut nimensä siitä, että vuonna 1986 Life Magazine -lehti julkaisi hyvin negatiivisen artikkelin matkasta Nevadan halki juuri tällä tiellä. "Se on totaalisen tyhjä. Tiellä ei ole kiintopisteitä, emmekä me suosittele sitä. Varoitamme kaikkia motoristeja ajamasta täällä elleivät he ole täysin vakuuttuneita omista selviytymistaidoistaan." sanottiin artikkelissa. Siitä suivaantuneena, kymmeniä vuosia myöhemmin, Nevadan turismilautakunta päätti nimetä tien Amerikan yksinäisimmäksi tieksi ja tehdä siitä matkailunähtävyyden.

Kuulin tästä tiestä ensimmäistä kertaa vasta vähän ennen matkaamme. Etsiskelin vaihtoehtoisia reittejä kotimatkalle sillä tuntui tylsältä ajaa samaa reittiä takaisin. Minua tosin vähän epäilytti, että miten me tuosta ajomatkasta selviydymme, sillä näin silmissäni kuivat aavikot, typötyhjän tien ja meidät yksin sinne rikkinäisen auton kanssa. Totuus oli kuitenkin ihan jotain muuta. Onneksi uskaltauduimme matkaan, sillä tykkäsimme tästä reitistä paljon enemmän kuin menomatkan reitistä. Eikä se todellakaan niin yksinäinen ollut kuin annetaan ymmärtää. Autoja tuli koko ajan vastaan ja aina noin parin tunnin välein ohitimme jonkinlaisen kylän tai kaupungin jossa tankkasimme auton, söimme tai ostimme matkaan jotain naposteltavaa. Olemme itseasiassa ajaneet kerran paljon yksinäisemmänkin reitin Las Vegasista ylöspäin pitkin Nevadaa aina Lake Tahoelle saakka.

Sain etukäteen The Loneliest Road Survival Guide -oppaan jossa kerrotaan matkareitistä, palveluista sen varrella ja ohjelmasta joka on kehitetty kasvattamaan alueen turismia. Tien varrella olevat kaupungit osallistuvat kaikki tähän hankkeeseen ja niissä pysähtyessä voi tähän oppaaseen pyytää kaupungin leiman. Kun kirjasessa on viisi leimaa, voit postittaa sen leimasivun Nevadan turismilautakunnalle ja saat kuvernöörin allekirjoittaman todistuksen siitä, että olet selvinnyt tältä tieltä, sekä tarran autonikkunaan jossa sanotaan: " I survived The Loneliest Road in America".

Matkan varrella näimme paljon aavikkoa (jollaiseksi kuvittelin ihan koko reitin maisemat) mutta myös vuoria, järviä, suolatasankoja, erilaisia kivimuodostelmia, kummallisen hiekkadyynin sekä tietenkin pikkukaupunkeja. Yksi meille merkittävä nähtävyys oli Pony Expressin reitin muistomerkit. Juuri täällä nämä kuuluisat ja huippunopeat ratsastajat kuljettivat postia vuosina 1860 ja -61. Pony Expressin kulkema reitti kulkee ristiin rastiin, ja muutamassa kohtaa voi nähdä puisia kylttejä kertomassa missä kohtaa reitti kulki tien mukaisesti tai sen yli. Pysähdyimme kahdelle Pony Expressin asemista. Toinen oli aidattu eikä sinne varsinaisesti päässyt sisälle katsomaan rakennusten raunioita, mutta kävimme tien toiselle puolelle pystytetyllä muistomerkillä. Toinen asemista sen sijaan oli ihan ihka oikea talo. Tämä Bucklandin asema sijaitsee ihan pienen matkan päässä päätieltä, joten pieni koukku tuli taas matkaan, mutta sitähän varten reissussa ollaan, että jotain nähdäänkin. Vähän ennen Bucklandin asemaa on Fort Churchill National Park jossa on entisen armeijan tukikohdan rauniot. Sielläkin pysähdyimme pikaisesti mutta jatkoimme matkaa mielenkiintoisempaan kohteeseen eli Bucklandin asematalolle. Siellä meidät otti vastaan opas joka näytti meille videon Pony Expressistä sekä esitteli taloa. Mukava pikku katsaus historiaan ja tauko autoilemiseen.

Pony Express muistomerkki entisen aseman paikalla.

Buckland Station

Pian päästyämme takaisin päätielle saavuimme historialliseen ja pieneen Daytonin kaupunkiin. Ihan tien varressa, rakennusten seassa näimme upean palominon hevosen käveleskelemässä muina miehinä, välittämättä sitä tuijottavista ihmisistä. Tiesin, että olemme villihevosille tyypillisillä alueilla, mutta emme voineet uskoa, että hevonen olisi näin lähellä asutusta. Sitä paitsi, tämä heppa näytti ihan hyvin syöneeltä ja kiiltävältä, eivätkä villihevoset yleensä kuljeskele yksikseen kovin kaukana laumasta. Daytonissa jouduimme pysähtyä hakemaan leiman survival -passiimme paikallisessa museossa. Siellä saimme tietää, että hevonen oli kuin olikin villihevonen, ja ne kuulemma usein aiheuttavat ongelmia liikenteessä tällä alueella. Meille kerrottiin, että lauma lauduntaa usein Virginia Citystä Renoon johtavan vuoristotien varrella. Mahtavaa! Olimme nimittäin suunnitelleet pysähtyvämme Virginia Cityn kummituskaupungissa enkä ollut hoksannutkaan, että pääsisimme siitä Renoon ja sieltä takaisin isommalle ja nopeammalle freewaylle.

Voin kertoa lisää Virginia Citystä seuraavassa postauksessa sillä se ei enää varsinaisesti kuulu Highway 50:lle. Yksinäisin tie siis päättyy Carson Cityyn tai jos seuraa sen vaihtoehtoista tienpätkää Highway 80:lle, Fernleyhin. Matka oli pitkä, mutta mielenkiintoinen ja ehdottomasti ajamisen arvoinen. Jos joku nyt innostuu ajamaan tätä reittiä omilla matkoillaan, survival -oppaan voi tilata ja lukea lisätietoja tästä linkistä. Ei kun rohkeasti reissuun vaan!

Road Trip 2014 (Day 8); Kotimatka alkaa

Herättyämme Cedar Cityssä, ihan Utahin länsirajalla, aamupalan syötyämme ja pakattuamme auton, lähdimme kurvailemaan kohti Nevadan rajaa. Oli aika lähteä kotia kohti.

Ensimmäinen pysähdys oli suunniteltu ihan Nevadan rajan tuntumaan, Great Basinin luonnonpuistoon. Ajelimme sinne pienempiä teitä pitkin noin vajaa kolmisen tuntia sillä freeway olisi kiertänyt sen verran kaukaa, että tämä reitti oli nopeampi. Olikin ihan kivaa nähdä vuoristomaisemia, pikkukyliä ja paljon suoraa tietä peltojen ympäröimänä ilman mutkan mutkaa. Eli osan matkasta ei siis mitään. Välillä vastaan tuli jokunen auto tai tien reunalla seisoi lehmä. Mutta niin vaan se Nevada tuli sieltä vastaan ja pääsimme perille.

Great Basinin vetonaula on kaksi upeaa tippukiviluolaa. Emme olleet varanneet paikkaa kierrokselle luolaan, koska emme olleet varmoja moneltako olemme perillä. Ja voi turkahainen! Koko päivän luolaturneet oli jo täynnä. Toisaalta, en ollut ihan varma miten meidän neiti olisi pimeässä luolassa viihtynyt tunnin verran, ja olenhan luolia nähnyt ennenkin, niin en niin kovin harmitellut tätä takaiskua. Mutta meille selvisi nopeasti, ettei tässä puistossa ole paljoa muuta nähtävää. Näköalareitti vuorten mutkaisilla teillä ei meitä nyt kovasti houkutellut, kun niitä on tullut ajeltua vähän turhankin tiuhaan. Mieheni halusi kovasti nähdä Bristlecone pines eli maailman vanhimmiksi eläviä puita. Luimme näistä puista vasta tällä matkalla ja tähän asti olemme luulleet, että Sequoiat eli jättiläispunapuut ovat kaikista vanhimpia. Nämä Bristlecone Pinesit voivat elää jopa yli 4000 vuotta vanhoiksi. Harmiksemme meille kuitenkin kerrottiin, että puut elävät niin korkealla vuorella, että joutuisimme tarpomaan pitkälle pehmeässä lumessa löytääksemme ne. Se siitä ideasta sitten! Vasta myöhemmin tajusin, että näitä samaisia puita on myös Bryce Canyonilla ja mehän jopa taisimme nähdä muutaman.

Seuraavaksi saimme idean lähteä fossiilijahtiin. Juuri nämä alueet Nevadassa ja Utahissa ovat erittäin rikkaita fossiililöydöistään. Näimme mainoksen paikallisesta kivilouhimosta jonne voi mennä kahdeksi tunniksi kerrallaan etsimään fossiileja. He louhivat kivet valmiiksi, joten etsijöille jää työksi vain käännellä kiviä ja etsiä fossiilit luonnosta. Sitten ne kiillotetaan ja ne voi viedä kotiin koristeeksi. Yleisimmät löydöt ovat trilobiittejä mutta muutakin löytyy jos käy hyvä tuuri. Olimme ehtineet innostua ideasta kun tajusimme, että joutuisimme ajamaan lähes kaksi tuntia aivan väärään suuntaan päästäksemme fossiilipaikkaan. Se oli hiukan liikaa, koska tarkoituksena oli aloittaa kotimatka Nevadan läpi, ja ehtiä noin puoleen väliin vielä samana päivänä. Niimpä tämäkin idea haudattiin.

Lopulta päätimme vain lähteä kotia kohti ja aloittaa seikkailun "Amerikan yksinäisimmällä tiellä" halki Nevadan (The Loneliest Road in America),  eli Highway 50:llä. Minua vähän jännitti, sillä olen kuullut tarinoita siitä miten matkailijat ovat eksyneet vuoristoteille ilman ruokaa ja juomaa, ja jääneet sille reissulle. Mitä jos autosta loppuisi bensa? Mitä jos auto hajoaa jonnekin eikä kukaan tule auttamaan? Meillä on kuitenkin lapsikin mukana, onkohan tämä varmasti turvallista vai oliko tämä taas ihan älyvapaa idea?

Tällainenkin kyltti nähtiin heti alkumatkasta. Taisi olla oikein ampujien unelmakohde.

Heti alkumatkasta teimme jo sellaisen hiukan hölmön reittivalinnan. Nyt kun suunnitelmat yksi toisensa jälkeen kariutuivat, meillä oli aikaa vaikka kuinka ja kun kartassa näkyi vain lyhyt koukkaus sivummalle "aavekaupunkiin" (Osceola), päätimme käydä katsomassa millainen nähtävyys oli kyseessä. No ihan ensiksi, tie oli soratie joka pidemmälle päästyä alkoi pikkuhiljaa huonontua ja huonontua. Mietin, että mitä jos jäisimme kiinni jonnekkin? Olimme ihan keskellä metsikköä ilman puhelinkuuluvuutta, kukaan ei ainakaan auttaisi meitä täältä pois jos auto tänne hajoaisi. Seitsemän mailin koukkaus alkoi tuntua aika pitkälle kun tietä joutui jurnuttamaan todella hiljaa eikä missään näkynyt jälkeäkään aavekaupungista. Onneksi meillä sentään oli reilusti vettä ja ruokaa matkassa. Näitä tällaisia aavekaupunkeja on täällä USA:ssa aina siellä täällä, ja osa niistä on aika hyvin säilyneitä, osasta on tehty turistinähtävyyksiä. Lopulta mekin näimme yhden rapistuneen, aution rakennuksen vasemmalla puolella tietä. Se oli kylläkin aidan takana ja edessä iso kyltti; "Yksityisaluetta!" ja pihalla matkailuautoja ja vanhoja rapistuneita traktoreita. Tässäkö se nyt on? Muistin samalla, että olin kotona matkareittiä suunnitellessani nähnyt kuvan tästä rakennuksesta ja ajatellut, että eipä ole kummoinen aavekaupunki. Ja siellä me nyt itse olimme tätä kyseistä paikkaa livenä todistamassa. Teki suoraan sanottuna soittaa Nevadan matkailuviranomaisille, että tätä nyt ei kannata edes kartassa mainita. Saatte palkkioksi vain pettyneitä matkailijoita ja kärttyisiä aaveiden etsijöitä.

Siinä se on, kokonaisuudessaan. Tai ainakin se mitä tieltä on nähtävissä ilman, että tunkeutuu jonkun yksityiselle piha-alueelle.

Lopulta päädyimme takaisin sille yksinäiselle tielle ja ajelimme sitä jopa vähän yli puolen välin. Olin ajatellut, että majoitumme Eurekassa joka on reitillä yksi harvoista kaupungeista. Sen sijaan posotimme sen ohi aina Austiniin saakka kunnes totesimme, että nyt saa riittää. Kaupunki oli niin pieni, että sen keskusta kokonaisuudessaan oli Hwy 50:n varrella. Nopeasti laskettuna 5 ravintolaa (joista kaksi oli kiinni), 4 motellia ja kolme kirkkoa. Eli nyt sitten me hotellisnobbailijat, jotka edellisenä päivänä emme kelpuuttaneet meille varattua hotellihuonetta, jouduimme majoittumaan motelliin. Minua huvitti. Kävimme kolmessa paikassa kyselemässä huonetilannetta ja hintoja, ja päädyimme niistä yhteen jossa huoneet olivat todella pieniä mutta todella siistejä. Paikan emäntä oli koristellut koko motellin muovikukkasin ja värivaloin, sekä maalannut ikkunan pielet kirkkaan sinisellä kuin Kreikassa konsanaan. Valitettavasti unohdin ottaa kuvan tästä surkuhupaisasta mutta vähän samalla hellyttävästäkin paikasta. Kyselimme emännältä suosituksia illallisvaihtoehdoista ja hän suositteli meille ravintolaa joka oli aivan kaupungin toisessa päässä. Matkahan ei sinällään olisi ollut pitkä, mutta aivan tien toisella puolella oli hauskan näköinen International Cafe joka houkutteli. Päätimme siitä huolimatta, että emäntä maalasi paikasta huonoa kuvaa äkäisellä, vanhalla rouvalla joka omistaa paikan ja likaisuudellaan, kokeilla onneamme. Ruoka oli ihan hyvää eikä ravintola nyt mikään ihan kauhea murju ollut. Kun palasimme takaisin motellin omistaja tuli kyselemään millainen kokemuksemme oikein oli. Sanoimme, että olimme ihan tyytyväisiä. Hän kyseli tarkasti kuka meitä oli tarjoillut ja kenen kanssa olimme puhuneet. Kuulemma tumma tukkainen perheen tytär on mieleltään sairas ja arvaamaton, ja onneksi emme olleet tavanneet hän. Hän se vasta kuulemma tapaus olikin jos emme nyt vielä olleet pelästyneet paikkaa.

Ensimmäisiä pysähdyksiä tehtiin vessa- ja tankkaustauon merkeissä Eurekan kaupunkiin jossa  oli selvästi vanhan villin lännen meininkiä.

Eksoottisen näköinen ravintolamme Austinissa.

Ruokaa odotellessa sai lukea kirjoja.

Hassua kyllä, tapasimme tyttären seuraavana aamuna aamupalalla. Sen verran uhmasimme kohtaloa, että menimme samaan paikkaan uudelleen, jälleen varoitteluista huolimatta. Tytär oli oikein mukava ja ruoka taas kerran hyvää. Jatkoimme matkaa karistaen pikkukaupungin draamat ja pölyt pois jaloistamme.