Matka Amerikan yksinäisimmällä tiellä (The loneliest road in America) jatkui aamulla. Highway 50 on saanut nimensä siitä, että vuonna 1986 Life Magazine -lehti julkaisi hyvin negatiivisen artikkelin matkasta Nevadan halki juuri tällä tiellä. "Se on totaalisen tyhjä. Tiellä ei ole kiintopisteitä, emmekä me suosittele sitä. Varoitamme kaikkia motoristeja ajamasta täällä elleivät he ole täysin vakuuttuneita omista selviytymistaidoistaan." sanottiin artikkelissa. Siitä suivaantuneena, kymmeniä vuosia myöhemmin, Nevadan turismilautakunta päätti nimetä tien Amerikan yksinäisimmäksi tieksi ja tehdä siitä matkailunähtävyyden.
Kuulin tästä tiestä ensimmäistä kertaa vasta vähän ennen matkaamme. Etsiskelin vaihtoehtoisia reittejä kotimatkalle sillä tuntui tylsältä ajaa samaa reittiä takaisin. Minua tosin vähän epäilytti, että miten me tuosta ajomatkasta selviydymme, sillä näin silmissäni kuivat aavikot, typötyhjän tien ja meidät yksin sinne rikkinäisen auton kanssa. Totuus oli kuitenkin ihan jotain muuta. Onneksi uskaltauduimme matkaan, sillä tykkäsimme tästä reitistä paljon enemmän kuin menomatkan reitistä. Eikä se todellakaan niin yksinäinen ollut kuin annetaan ymmärtää. Autoja tuli koko ajan vastaan ja aina noin parin tunnin välein ohitimme jonkinlaisen kylän tai kaupungin jossa tankkasimme auton, söimme tai ostimme matkaan jotain naposteltavaa. Olemme itseasiassa ajaneet kerran paljon yksinäisemmänkin reitin Las Vegasista ylöspäin pitkin Nevadaa aina Lake Tahoelle saakka.
Sain etukäteen The Loneliest Road Survival Guide -oppaan jossa kerrotaan matkareitistä, palveluista sen varrella ja ohjelmasta joka on kehitetty kasvattamaan alueen turismia. Tien varrella olevat kaupungit osallistuvat kaikki tähän hankkeeseen ja niissä pysähtyessä voi tähän oppaaseen pyytää kaupungin leiman. Kun kirjasessa on viisi leimaa, voit postittaa sen leimasivun Nevadan turismilautakunnalle ja saat kuvernöörin allekirjoittaman todistuksen siitä, että olet selvinnyt tältä tieltä, sekä tarran autonikkunaan jossa sanotaan: " I survived The Loneliest Road in America".
Matkan varrella näimme paljon aavikkoa (jollaiseksi kuvittelin ihan koko reitin maisemat) mutta myös vuoria, järviä, suolatasankoja, erilaisia kivimuodostelmia, kummallisen hiekkadyynin sekä tietenkin pikkukaupunkeja. Yksi meille merkittävä nähtävyys oli Pony Expressin reitin muistomerkit. Juuri täällä nämä kuuluisat ja huippunopeat ratsastajat kuljettivat postia vuosina 1860 ja -61. Pony Expressin kulkema reitti kulkee ristiin rastiin, ja muutamassa kohtaa voi nähdä puisia kylttejä kertomassa missä kohtaa reitti kulki tien mukaisesti tai sen yli. Pysähdyimme kahdelle Pony Expressin asemista. Toinen oli aidattu eikä sinne varsinaisesti päässyt sisälle katsomaan rakennusten raunioita, mutta kävimme tien toiselle puolelle pystytetyllä muistomerkillä. Toinen asemista sen sijaan oli ihan ihka oikea talo. Tämä Bucklandin asema sijaitsee ihan pienen matkan päässä päätieltä, joten pieni koukku tuli taas matkaan, mutta sitähän varten reissussa ollaan, että jotain nähdäänkin. Vähän ennen Bucklandin asemaa on Fort Churchill National Park jossa on entisen armeijan tukikohdan rauniot. Sielläkin pysähdyimme pikaisesti mutta jatkoimme matkaa mielenkiintoisempaan kohteeseen eli Bucklandin asematalolle. Siellä meidät otti vastaan opas joka näytti meille videon Pony Expressistä sekä esitteli taloa. Mukava pikku katsaus historiaan ja tauko autoilemiseen.
 |
| Pony Express muistomerkki entisen aseman paikalla. |
 |
| Buckland Station |
Pian päästyämme takaisin päätielle saavuimme historialliseen ja pieneen Daytonin kaupunkiin. Ihan tien varressa, rakennusten seassa näimme upean palominon hevosen käveleskelemässä muina miehinä, välittämättä sitä tuijottavista ihmisistä. Tiesin, että olemme villihevosille tyypillisillä alueilla, mutta emme voineet uskoa, että hevonen olisi näin lähellä asutusta. Sitä paitsi, tämä heppa näytti ihan hyvin syöneeltä ja kiiltävältä, eivätkä villihevoset yleensä kuljeskele yksikseen kovin kaukana laumasta. Daytonissa jouduimme pysähtyä hakemaan leiman survival -passiimme paikallisessa museossa. Siellä saimme tietää, että hevonen oli kuin olikin villihevonen, ja ne kuulemma usein aiheuttavat ongelmia liikenteessä tällä alueella. Meille kerrottiin, että lauma lauduntaa usein Virginia Citystä Renoon johtavan vuoristotien varrella. Mahtavaa! Olimme nimittäin suunnitelleet pysähtyvämme Virginia Cityn kummituskaupungissa enkä ollut hoksannutkaan, että pääsisimme siitä Renoon ja sieltä takaisin isommalle ja nopeammalle freewaylle.
Voin kertoa lisää Virginia Citystä seuraavassa postauksessa sillä se ei enää varsinaisesti kuulu Highway 50:lle. Yksinäisin tie siis päättyy Carson Cityyn tai jos seuraa sen vaihtoehtoista tienpätkää Highway 80:lle, Fernleyhin. Matka oli pitkä, mutta mielenkiintoinen ja ehdottomasti ajamisen arvoinen. Jos joku nyt innostuu ajamaan tätä reittiä omilla matkoillaan, survival -oppaan voi tilata ja lukea lisätietoja tästä linkistä. Ei kun rohkeasti reissuun vaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti