Road Trip 2014 (Day 8); Kotimatka alkaa

Herättyämme Cedar Cityssä, ihan Utahin länsirajalla, aamupalan syötyämme ja pakattuamme auton, lähdimme kurvailemaan kohti Nevadan rajaa. Oli aika lähteä kotia kohti.

Ensimmäinen pysähdys oli suunniteltu ihan Nevadan rajan tuntumaan, Great Basinin luonnonpuistoon. Ajelimme sinne pienempiä teitä pitkin noin vajaa kolmisen tuntia sillä freeway olisi kiertänyt sen verran kaukaa, että tämä reitti oli nopeampi. Olikin ihan kivaa nähdä vuoristomaisemia, pikkukyliä ja paljon suoraa tietä peltojen ympäröimänä ilman mutkan mutkaa. Eli osan matkasta ei siis mitään. Välillä vastaan tuli jokunen auto tai tien reunalla seisoi lehmä. Mutta niin vaan se Nevada tuli sieltä vastaan ja pääsimme perille.

Great Basinin vetonaula on kaksi upeaa tippukiviluolaa. Emme olleet varanneet paikkaa kierrokselle luolaan, koska emme olleet varmoja moneltako olemme perillä. Ja voi turkahainen! Koko päivän luolaturneet oli jo täynnä. Toisaalta, en ollut ihan varma miten meidän neiti olisi pimeässä luolassa viihtynyt tunnin verran, ja olenhan luolia nähnyt ennenkin, niin en niin kovin harmitellut tätä takaiskua. Mutta meille selvisi nopeasti, ettei tässä puistossa ole paljoa muuta nähtävää. Näköalareitti vuorten mutkaisilla teillä ei meitä nyt kovasti houkutellut, kun niitä on tullut ajeltua vähän turhankin tiuhaan. Mieheni halusi kovasti nähdä Bristlecone pines eli maailman vanhimmiksi eläviä puita. Luimme näistä puista vasta tällä matkalla ja tähän asti olemme luulleet, että Sequoiat eli jättiläispunapuut ovat kaikista vanhimpia. Nämä Bristlecone Pinesit voivat elää jopa yli 4000 vuotta vanhoiksi. Harmiksemme meille kuitenkin kerrottiin, että puut elävät niin korkealla vuorella, että joutuisimme tarpomaan pitkälle pehmeässä lumessa löytääksemme ne. Se siitä ideasta sitten! Vasta myöhemmin tajusin, että näitä samaisia puita on myös Bryce Canyonilla ja mehän jopa taisimme nähdä muutaman.

Seuraavaksi saimme idean lähteä fossiilijahtiin. Juuri nämä alueet Nevadassa ja Utahissa ovat erittäin rikkaita fossiililöydöistään. Näimme mainoksen paikallisesta kivilouhimosta jonne voi mennä kahdeksi tunniksi kerrallaan etsimään fossiileja. He louhivat kivet valmiiksi, joten etsijöille jää työksi vain käännellä kiviä ja etsiä fossiilit luonnosta. Sitten ne kiillotetaan ja ne voi viedä kotiin koristeeksi. Yleisimmät löydöt ovat trilobiittejä mutta muutakin löytyy jos käy hyvä tuuri. Olimme ehtineet innostua ideasta kun tajusimme, että joutuisimme ajamaan lähes kaksi tuntia aivan väärään suuntaan päästäksemme fossiilipaikkaan. Se oli hiukan liikaa, koska tarkoituksena oli aloittaa kotimatka Nevadan läpi, ja ehtiä noin puoleen väliin vielä samana päivänä. Niimpä tämäkin idea haudattiin.

Lopulta päätimme vain lähteä kotia kohti ja aloittaa seikkailun "Amerikan yksinäisimmällä tiellä" halki Nevadan (The Loneliest Road in America),  eli Highway 50:llä. Minua vähän jännitti, sillä olen kuullut tarinoita siitä miten matkailijat ovat eksyneet vuoristoteille ilman ruokaa ja juomaa, ja jääneet sille reissulle. Mitä jos autosta loppuisi bensa? Mitä jos auto hajoaa jonnekin eikä kukaan tule auttamaan? Meillä on kuitenkin lapsikin mukana, onkohan tämä varmasti turvallista vai oliko tämä taas ihan älyvapaa idea?

Tällainenkin kyltti nähtiin heti alkumatkasta. Taisi olla oikein ampujien unelmakohde.

Heti alkumatkasta teimme jo sellaisen hiukan hölmön reittivalinnan. Nyt kun suunnitelmat yksi toisensa jälkeen kariutuivat, meillä oli aikaa vaikka kuinka ja kun kartassa näkyi vain lyhyt koukkaus sivummalle "aavekaupunkiin" (Osceola), päätimme käydä katsomassa millainen nähtävyys oli kyseessä. No ihan ensiksi, tie oli soratie joka pidemmälle päästyä alkoi pikkuhiljaa huonontua ja huonontua. Mietin, että mitä jos jäisimme kiinni jonnekkin? Olimme ihan keskellä metsikköä ilman puhelinkuuluvuutta, kukaan ei ainakaan auttaisi meitä täältä pois jos auto tänne hajoaisi. Seitsemän mailin koukkaus alkoi tuntua aika pitkälle kun tietä joutui jurnuttamaan todella hiljaa eikä missään näkynyt jälkeäkään aavekaupungista. Onneksi meillä sentään oli reilusti vettä ja ruokaa matkassa. Näitä tällaisia aavekaupunkeja on täällä USA:ssa aina siellä täällä, ja osa niistä on aika hyvin säilyneitä, osasta on tehty turistinähtävyyksiä. Lopulta mekin näimme yhden rapistuneen, aution rakennuksen vasemmalla puolella tietä. Se oli kylläkin aidan takana ja edessä iso kyltti; "Yksityisaluetta!" ja pihalla matkailuautoja ja vanhoja rapistuneita traktoreita. Tässäkö se nyt on? Muistin samalla, että olin kotona matkareittiä suunnitellessani nähnyt kuvan tästä rakennuksesta ja ajatellut, että eipä ole kummoinen aavekaupunki. Ja siellä me nyt itse olimme tätä kyseistä paikkaa livenä todistamassa. Teki suoraan sanottuna soittaa Nevadan matkailuviranomaisille, että tätä nyt ei kannata edes kartassa mainita. Saatte palkkioksi vain pettyneitä matkailijoita ja kärttyisiä aaveiden etsijöitä.

Siinä se on, kokonaisuudessaan. Tai ainakin se mitä tieltä on nähtävissä ilman, että tunkeutuu jonkun yksityiselle piha-alueelle.

Lopulta päädyimme takaisin sille yksinäiselle tielle ja ajelimme sitä jopa vähän yli puolen välin. Olin ajatellut, että majoitumme Eurekassa joka on reitillä yksi harvoista kaupungeista. Sen sijaan posotimme sen ohi aina Austiniin saakka kunnes totesimme, että nyt saa riittää. Kaupunki oli niin pieni, että sen keskusta kokonaisuudessaan oli Hwy 50:n varrella. Nopeasti laskettuna 5 ravintolaa (joista kaksi oli kiinni), 4 motellia ja kolme kirkkoa. Eli nyt sitten me hotellisnobbailijat, jotka edellisenä päivänä emme kelpuuttaneet meille varattua hotellihuonetta, jouduimme majoittumaan motelliin. Minua huvitti. Kävimme kolmessa paikassa kyselemässä huonetilannetta ja hintoja, ja päädyimme niistä yhteen jossa huoneet olivat todella pieniä mutta todella siistejä. Paikan emäntä oli koristellut koko motellin muovikukkasin ja värivaloin, sekä maalannut ikkunan pielet kirkkaan sinisellä kuin Kreikassa konsanaan. Valitettavasti unohdin ottaa kuvan tästä surkuhupaisasta mutta vähän samalla hellyttävästäkin paikasta. Kyselimme emännältä suosituksia illallisvaihtoehdoista ja hän suositteli meille ravintolaa joka oli aivan kaupungin toisessa päässä. Matkahan ei sinällään olisi ollut pitkä, mutta aivan tien toisella puolella oli hauskan näköinen International Cafe joka houkutteli. Päätimme siitä huolimatta, että emäntä maalasi paikasta huonoa kuvaa äkäisellä, vanhalla rouvalla joka omistaa paikan ja likaisuudellaan, kokeilla onneamme. Ruoka oli ihan hyvää eikä ravintola nyt mikään ihan kauhea murju ollut. Kun palasimme takaisin motellin omistaja tuli kyselemään millainen kokemuksemme oikein oli. Sanoimme, että olimme ihan tyytyväisiä. Hän kyseli tarkasti kuka meitä oli tarjoillut ja kenen kanssa olimme puhuneet. Kuulemma tumma tukkainen perheen tytär on mieleltään sairas ja arvaamaton, ja onneksi emme olleet tavanneet hän. Hän se vasta kuulemma tapaus olikin jos emme nyt vielä olleet pelästyneet paikkaa.

Ensimmäisiä pysähdyksiä tehtiin vessa- ja tankkaustauon merkeissä Eurekan kaupunkiin jossa  oli selvästi vanhan villin lännen meininkiä.

Eksoottisen näköinen ravintolamme Austinissa.

Ruokaa odotellessa sai lukea kirjoja.

Hassua kyllä, tapasimme tyttären seuraavana aamuna aamupalalla. Sen verran uhmasimme kohtaloa, että menimme samaan paikkaan uudelleen, jälleen varoitteluista huolimatta. Tytär oli oikein mukava ja ruoka taas kerran hyvää. Jatkoimme matkaa karistaen pikkukaupungin draamat ja pölyt pois jaloistamme.